Musiikin puritaani (ja sen kuolema)

On bändejä jotka tukeutuvat vain studion tuotoksiin kuten Leevi and the leavings ja Pariisin kevät. Ja niitä bändejä jotkat kuulostavat levyillä huonolta mutta lavalla mainioilta, kuten Eleanoora Rosenholm. Ja Artisteja, jotka kuulostavat kovin erilaiselta livenä kuten Rufus Wainwright. Bändejä, jotka kuulostavat samalta levyllä ja lavalla kuten the Thrills tai R.E.M.
Minulla on ystävä (myöskin musiikin suurkuluttaja ja järjetön Doors-fani), joka vielä muutama vuosi sitten oli täysin sitä mieltä että keikoille on aivan turha mennä kun samat biisit kuulee levyltä ja paljon parempina. Kävin ystäväni kanssa monet kerrat enemmän tai vähemmän äänekkäitä keskusteluja tästä aiheesta ja minulle ajatus oli aivan käsittämätön. Vähän niinkuin joku sanoisi että Jäätävä polte on paras elokuva ikinä.
Nykyään olen entistä vakuuttunempi siitä että bändi pitää nähdä myös livenä, ennen kuin siitä voi tietää ylipäätään mitään. Kun on alalla näkee paljon sellaista paskaa mitä ei olisi halunnut nähdä (kuten millaisia kamahomoja jotkut artistit ovat näyttävyyden vuoksi yms.) Toki puolustautua voi aina sanomalla että se on muusiikkia ja tarkoitettu vain korville mutta se on vain yksi näkökanta. Tai että mitä sitten jos joku bändi ei rokkaa livenä mutta kuulostaa levyllä hyvältä. Tärkeintä on että se kuulostaa jossain formaatissa hyvältä mutta eikö se ole sitten sama kun näyttäisi julisteissa tyttöjen seinällä hyvältä? Toisaalta sitä haluaisi tuudittautua sellaiseen ajatukseen että kaikki olisi täydellistä ja toivoisi että esim. Cinematic Orchestra kuulostaisi aivan yhtä hypnotisoivalta livenä kuin levyllä.
Eilen minun piti mennä vanhan suosikkini Egotripin keikalle. En mennyt. Ajattelin että saan kyllä kuunnella uutta levyä sitten lokakuussa.