kuva + musiikki

Levyhyllystäni ei löydy niin montaa soundtrackia kuin haluaisin. Elokuvadiggarille on kovin helppoa rakastua levyihin elokuvien avulla. Se on myös petollista. Vuosia sitten katsoin Pianon ja pian hommasin myös Michael Nymanin tekemän elokuvan soundtrackin. Petyin pahasti. Enkä oikeastaa musiikin suhteen vaan lähinnä siihen että käsittelin levyä levynä enkä soundtrackina. Levy oli heikosti äänitetty ja tuotettu, levyissä ei tuntunut olevan kokonaisuutta ja tuli helposti skipattua raitoja. Levy ei yksinkertaisesti herättänyt niin suuria tunteita kuin elokuvan kanssa. Ei tietenkään. Sehän oli elokuvamusiikkia. Sen on tarkoitettu toimivan kuvan kanssa.
Mutta mikä järki on tehdä levy, joka ei toimi levynä? Kun biisit ovat kronologisessa järjestyksessä voi kuulija päästä uudelleen elokuvan fiiliksiin, mutta ainakaan minun kohdallani se ei toiminut. Miksei siis voitaisi esimerkiksi levyrakennetta tehdä toisin kun kronologisesti, jos se palvelee levyä? Toki varmasti säveltäjä on yrittänyt saada jonkinlaisen draamankaaren mutta jotain silti puuttuu. Toisaalta sitten on niitä levyjä, jotka toimivat aivan yksinäänkin kuten Magnolian soundtrack, mutta sekin koostuu mahtavista Aimee Mannin biisieistä, joten epäonnistumisen vaaraa ei oikeastaan edes ole. Tai Million dollar hotel -soundtrack.