Muuttuu musiikiksi

Koska opiskelen audioalaa en voi olla sivuuttamatta musiikin lisäksi kaikkia muita maailman ääniä. Vuosi sitten olin eräässä äänisuunnittelu työpajassa, jossa opettelimme kuuntelemaan. Se oli hieno kokemus. Tuntui vähän samalta kuin olisi oppinut sukeltamaan tai ajamaan pyörällä. Tietysti ulkopuoliselta se varmasti näytti joltain taidehörhöilyltä, jossa tunnetaan jotain kosmisia voimia mutta se ei sitä ollut. Minulle joka oli koko teini-iänsä omistanut enemmän tai vähemmän musiikille oli mullistavaa hyväksyä se ajatus että maailmassa oli muitakin ääniä. Tästä pääsemme Sigur rosiin, joka on taas ajankohtainen uuden albuminsa myötä. Bändi käyttää hienolla tavalla äänen koko spektriä hyödykseen. Kivestä tehty jokufoni (kuka niitä muistaa!) ym. muut soittimet ja äänen käyttö bändin levyillä (erityisesti ensimmäisellä. en jaksa kirjoittaa nimeä kun ne ovat niin vaikeita). Toki Sigur ros ei ole ensimmäinen. 70-luvulla ja aiemminkin on varmasti tehty kokeiluja.
Muistan esimerkiksi kerran tuottaja/muusikko Jussi Jaakonahon sanoneen kerran että jollain reggae levyllä (olikohan sitten jopa Marley. antanette anteeksi en tunne skeneä juuri ollenkaan) Artisti oli ollut sitä mieltä että biiseihin kaivataan enemmän "puisempaa soundia". Joten, kaveri oli painunut mikin kanssa metsään ja äänittänyt puuta. Pätkä oli kuulemman jopa lisätty biisiin ja artisti oli ollut tyytyväinen. Näin oli taas tajuntaa laajennettu ja varmasti luonnonmukaisesti.
Miltä siis puu kuulostaa? Minusta esimerkiksi Sigur ros kuulostaa mereltä ja meri vastaavasti Sigur rosilta. Olipa klisee.

Kuin luovuttaisin

Vanheneminen on kokonaisvaltaista. Kun lukioaikoina kaikki rahat menivät erääseen Iso-Roobertinkadulla sijaitsevaan levykauppaan, joskus viiden levyn viikkovauhtia, menee se nyt niihin kohteisiin missä olisi silloin säästänyt. Tarkoitan että nuorempana sitä oli niin vakaumuksellinen musiikinkuuntelija ettei olisi missään nimessä tuhlannut levyihin tarkoitettuja rahoja kaljaan ja tupakkaan. Se oli vähän sama kuin progemuusikko olisi lyönyt kitaransa paskaksi lavalla.
No, Viva la vida on vielä kaupassa eikä auta. Joskus muinoin se olisi ollut jo kädessä, minä kun kuulun niihin jotka haluavat levyn kokonaisina eikä paskalaatuisina särköinä netistä. Kertakaikkisesti hajoan siihen että ensin tietokone matoilee sen joksikin ykkösiksi ja nolliksi ja sitten se joskus kuitenkin katoaa jonnekkin mystiseen bittiavaruuteen. Go CD-sukupolvi!
Tavallaan on surullista että huomaa muutoksen itsessään. Muutosta tapahtuu koko ajan. Ja mihin suuntaan! Juhannuksena huomasin kuuntelevani autossa Kirkan Parhaat -levyä, jonka olin saanut kavereilta lahjaksi joskus alle kaksikymppisenä. Se oli silloin hauska vitsi, vaikka siitä ei olekaan niin kauan aikaa. Käykö kaikille musiikinrakastajalille niin jossain vaiheessa että hyväksytään se Toto?
Toisaalta se muutos on merkki kuitenkin musamaun laajentumisesta ja on mahtavaa kun entinen indiepoppari löytää Chicks on Speedin tai Beethovenin kautta uusia mahtavia maailmoja. Varmasti jokainen käy läpi samat jutut. Vaikka vanhenemisen merkit ovat ilmassa on myös sille onneksi vastareaktio: olen ehkä viimein löytämässä punk musiikin. Nevermind the Bollocks on jyllännyt korvissa toisinaan. Endstandiakin löytyy, Idlewildia. Punk ei ole oikein koskaan sanonut minulle mitään. Nyt se puhuttelee. Taantumistakin on tapahtunut. Panic! at the disco kuulostaa hyvältä. Angstirokkiakin ollaan sitten opittu kuuntelemaan objektiivisesti.
Toisaalta. Musiikki on kuitenkin aina vaan musiikkia. Näköjään kaikki yhteiskunnan pahuus on minutkin näemmä syövyttänyt niin syvältä sisältä että kannatan musiikin hierarkiaa. Niinpä, mihin sitä muuten uskoisi.