Kaikki on aina paremmin muualla

Poikaystäväni lähti New Yorkiin. Olen kateellinen. En pelkästään siksi että hän saa nähdä legendaarisen kaupungin keltasine takseineen, kaupungin joka on täynnä asioita mitä Suomessa ei tule vielä vuosiin olemaan, vaan myös siksi että siellä olisi eilen ollut Martha Wainwright. Noh, jos lento olisi lähtenyt vasta tänään ei keikalle olisi tietenkään enää päässyt mutta olisipa voinut itseään lohduttaa vaikka sunnuntaina kun olisi voinut valita kaupungissa !!!:n, Pomon, MGMT:n tai Spiritualized:n väliltä... tai jos lauantai olisi venähtänyt eikä sunnuntaina olisi kärsinyt lähteä mihinkään olisi sentään tiistaina ollut valittavissa Foo Fighters, lämppärinään Supergrass.
Ja jos ajattelee eipä edes tarvitse ylittää valtameriä päästäkseen aktiivisempaan kaupunkiin kuin Helsinki. Ja kun vielä ajattelee Helsinkikin tuntuu Tampereen jälkeen aktiivisemmalta. Valittavatkohan berliiniläiset ettei heidän kaupungissaan tapahdu tarpeeksi? tai yhtä paljon kuin esimerkiksi Pariisissa tai Lontoossa. Tai jos tapahtuukin joku keksii varmasti valitettavaa esim. UG-kulttuurin puuttumisesta tai kaupallisuudesta tai hengettömyydestä...
Noh, poikaystäväni sentään lupasi tuoda minulle kengät.

kuva + musiikki

Levyhyllystäni ei löydy niin montaa soundtrackia kuin haluaisin. Elokuvadiggarille on kovin helppoa rakastua levyihin elokuvien avulla. Se on myös petollista. Vuosia sitten katsoin Pianon ja pian hommasin myös Michael Nymanin tekemän elokuvan soundtrackin. Petyin pahasti. Enkä oikeastaa musiikin suhteen vaan lähinnä siihen että käsittelin levyä levynä enkä soundtrackina. Levy oli heikosti äänitetty ja tuotettu, levyissä ei tuntunut olevan kokonaisuutta ja tuli helposti skipattua raitoja. Levy ei yksinkertaisesti herättänyt niin suuria tunteita kuin elokuvan kanssa. Ei tietenkään. Sehän oli elokuvamusiikkia. Sen on tarkoitettu toimivan kuvan kanssa.
Mutta mikä järki on tehdä levy, joka ei toimi levynä? Kun biisit ovat kronologisessa järjestyksessä voi kuulija päästä uudelleen elokuvan fiiliksiin, mutta ainakaan minun kohdallani se ei toiminut. Miksei siis voitaisi esimerkiksi levyrakennetta tehdä toisin kun kronologisesti, jos se palvelee levyä? Toki varmasti säveltäjä on yrittänyt saada jonkinlaisen draamankaaren mutta jotain silti puuttuu. Toisaalta sitten on niitä levyjä, jotka toimivat aivan yksinäänkin kuten Magnolian soundtrack, mutta sekin koostuu mahtavista Aimee Mannin biisieistä, joten epäonnistumisen vaaraa ei oikeastaan edes ole. Tai Million dollar hotel -soundtrack.

Musiikin puritaani (ja sen kuolema)

On bändejä jotka tukeutuvat vain studion tuotoksiin kuten Leevi and the leavings ja Pariisin kevät. Ja niitä bändejä jotkat kuulostavat levyillä huonolta mutta lavalla mainioilta, kuten Eleanoora Rosenholm. Ja Artisteja, jotka kuulostavat kovin erilaiselta livenä kuten Rufus Wainwright. Bändejä, jotka kuulostavat samalta levyllä ja lavalla kuten the Thrills tai R.E.M.
Minulla on ystävä (myöskin musiikin suurkuluttaja ja järjetön Doors-fani), joka vielä muutama vuosi sitten oli täysin sitä mieltä että keikoille on aivan turha mennä kun samat biisit kuulee levyltä ja paljon parempina. Kävin ystäväni kanssa monet kerrat enemmän tai vähemmän äänekkäitä keskusteluja tästä aiheesta ja minulle ajatus oli aivan käsittämätön. Vähän niinkuin joku sanoisi että Jäätävä polte on paras elokuva ikinä.
Nykyään olen entistä vakuuttunempi siitä että bändi pitää nähdä myös livenä, ennen kuin siitä voi tietää ylipäätään mitään. Kun on alalla näkee paljon sellaista paskaa mitä ei olisi halunnut nähdä (kuten millaisia kamahomoja jotkut artistit ovat näyttävyyden vuoksi yms.) Toki puolustautua voi aina sanomalla että se on muusiikkia ja tarkoitettu vain korville mutta se on vain yksi näkökanta. Tai että mitä sitten jos joku bändi ei rokkaa livenä mutta kuulostaa levyllä hyvältä. Tärkeintä on että se kuulostaa jossain formaatissa hyvältä mutta eikö se ole sitten sama kun näyttäisi julisteissa tyttöjen seinällä hyvältä? Toisaalta sitä haluaisi tuudittautua sellaiseen ajatukseen että kaikki olisi täydellistä ja toivoisi että esim. Cinematic Orchestra kuulostaisi aivan yhtä hypnotisoivalta livenä kuin levyllä.
Eilen minun piti mennä vanhan suosikkini Egotripin keikalle. En mennyt. Ajattelin että saan kyllä kuunnella uutta levyä sitten lokakuussa.

Kaukopuheluja

Minulle Radiohead on ehkä yksi tärkeimmistä bändistä. Ok computer jumahti joskus 17-16 -kesäisenä päähän eräänä lauantai-yönä, yksin omassa huoneessa, langattomilla Sonyn kuulokkeilla kuunnellen, vaikka olin omistanut levyn jo about vuoden. Sen jälkeen olen unohtanut ja löytänyt bändin monta kertaa ja aina hämmästynyt sitä, miten paljon uutta juuri siitä bändistä löydän. Niistä samoista levyistä.
Viime perjantaina olin eräässä Tamperelaisessa baarissa kera ystävien ja sain jossain vaiheessa iltaa soiton hyvältä ystävältäni. Juoksin baarista ulos enkä kuullut muuta kuin jotain sekaista meteliä kännykästä. Yritin huutaa ystävääni ja ajattelin että hän on varmaankin vahingossa soittanut minulle. Kalliiksi tulee, sillä tiesin ystäväni lomailevan silloi Briteissä. Olinkin sulkemassa puhelimen kunnes erotin: "I lost myself, I lost myself...". Niinpä. Muistin sillä samalla sekunnilla että ystäväni oli sanonut menevänsä katsomaan Radioheadia Glasgowhun. Kuuntelin muutaman minuutin suoraa lähetystä suorana Skotlannista ja vaikka ääni oli tietenkin aivan paskaa, oli se niin liikuttavaa että baariin palattuani tunsin ääretöntä onnea. Enkä pelkästään siitä että olin kuullut kun Radiohead soitti jossain tuhansien kilometrien päässä vaan että ystäväni oli minulle soittanut.
Niinpä, hämmästyttävää miten paljon uutta siitä bändistä löydän.

Kierrätyksen iloja

Olen ahkera kierrättäjä. Hylkään, mutten heitä pois vaan varastoin ja uusiokäytän. Lukiossa innostuin ajatuksesta että voisin vaihtaa levyhyllni sisältöä nopeasti ja alhaisin kustannuksin. Viemällä joitain levyjä levykauppaan (ehkä asiaan vaikutti myös se että tiskin takana myi välillä silloisen minäni unelmien mies) sain vanhat levyni pois, joiden kuvittelin olevan loppuun kuunnellut, ja sain vaihdossa uutta kuunneltavaa. Vaihdoin myös levyjä kavereideni kanssa. Jälkeenpäin huomasin että useita vaihtokauppoja kaduin, joten keskityin pelkästään levyjen hankkimiseen. Mm. Dancer in the dark soundtrackin vein pois enkä miettinyt sitä sen koommin kunnes muutama vuosi sitten törmäsin Björkin ja Thom Yorkin duettoon I've seen it all. Olin myös vaihtaa Jason Falknerin Can you still feel -levyn. Onneksi se taisi olla liian naarmuilla. Tajusin että olin mennyt vaihtamaan hienon levyn pois. Sen vuoksi en uskalla enää vaihtaa mitään levyäni pois. Tosin epäilen ettei enää digiaikana sellainen käytäntö edes ole hengissä.
Yksi parhaimmista asioista musiikissa on se että on joskus hurahtanut johonkin bändiin tai artistiin, kuunnellut levyn puhki ja viimein jättänyt sen levyhyllyyn. Kunnes. Kunnes kaivat sen eräänä sunnuntai-iltana ja muistat ne muutamien vuosien takaiset fiilikset sekä heräät kuuntelemaan vanhaa aivan uudella tavalla. Löydät kerroksia joita et tajunnut silloin viime kerralla tai huomaat rakastavasi niitä biisejä, joissa et nähnyt ennen mitään erikoista.
Mutta se vaatii aikaa. Ja sillä aikaa on hyvää aikaa kuunnella muuta hienoa. Mietin enää että kuinkakohan monta artistia saatikka biisiä joskus vanhana on sellaista, josta innostuu. Tai ehkä jälkikasvu innostuu. Silloin voisi melkein perustaa jonkinlaisen muusiikkileikekirjan jollekkin soittolistalle. Koota kronologisesti ne musiikit mistä on innostunut ja kerätä sitä aina vuosien varrella. Vähän kuin valokuvakirjaa.
Sepä olisikin hauskaa. Turistimusiikkia matkoilta.

Muuttuu musiikiksi

Koska opiskelen audioalaa en voi olla sivuuttamatta musiikin lisäksi kaikkia muita maailman ääniä. Vuosi sitten olin eräässä äänisuunnittelu työpajassa, jossa opettelimme kuuntelemaan. Se oli hieno kokemus. Tuntui vähän samalta kuin olisi oppinut sukeltamaan tai ajamaan pyörällä. Tietysti ulkopuoliselta se varmasti näytti joltain taidehörhöilyltä, jossa tunnetaan jotain kosmisia voimia mutta se ei sitä ollut. Minulle joka oli koko teini-iänsä omistanut enemmän tai vähemmän musiikille oli mullistavaa hyväksyä se ajatus että maailmassa oli muitakin ääniä. Tästä pääsemme Sigur rosiin, joka on taas ajankohtainen uuden albuminsa myötä. Bändi käyttää hienolla tavalla äänen koko spektriä hyödykseen. Kivestä tehty jokufoni (kuka niitä muistaa!) ym. muut soittimet ja äänen käyttö bändin levyillä (erityisesti ensimmäisellä. en jaksa kirjoittaa nimeä kun ne ovat niin vaikeita). Toki Sigur ros ei ole ensimmäinen. 70-luvulla ja aiemminkin on varmasti tehty kokeiluja.
Muistan esimerkiksi kerran tuottaja/muusikko Jussi Jaakonahon sanoneen kerran että jollain reggae levyllä (olikohan sitten jopa Marley. antanette anteeksi en tunne skeneä juuri ollenkaan) Artisti oli ollut sitä mieltä että biiseihin kaivataan enemmän "puisempaa soundia". Joten, kaveri oli painunut mikin kanssa metsään ja äänittänyt puuta. Pätkä oli kuulemman jopa lisätty biisiin ja artisti oli ollut tyytyväinen. Näin oli taas tajuntaa laajennettu ja varmasti luonnonmukaisesti.
Miltä siis puu kuulostaa? Minusta esimerkiksi Sigur ros kuulostaa mereltä ja meri vastaavasti Sigur rosilta. Olipa klisee.

Kuin luovuttaisin

Vanheneminen on kokonaisvaltaista. Kun lukioaikoina kaikki rahat menivät erääseen Iso-Roobertinkadulla sijaitsevaan levykauppaan, joskus viiden levyn viikkovauhtia, menee se nyt niihin kohteisiin missä olisi silloin säästänyt. Tarkoitan että nuorempana sitä oli niin vakaumuksellinen musiikinkuuntelija ettei olisi missään nimessä tuhlannut levyihin tarkoitettuja rahoja kaljaan ja tupakkaan. Se oli vähän sama kuin progemuusikko olisi lyönyt kitaransa paskaksi lavalla.
No, Viva la vida on vielä kaupassa eikä auta. Joskus muinoin se olisi ollut jo kädessä, minä kun kuulun niihin jotka haluavat levyn kokonaisina eikä paskalaatuisina särköinä netistä. Kertakaikkisesti hajoan siihen että ensin tietokone matoilee sen joksikin ykkösiksi ja nolliksi ja sitten se joskus kuitenkin katoaa jonnekkin mystiseen bittiavaruuteen. Go CD-sukupolvi!
Tavallaan on surullista että huomaa muutoksen itsessään. Muutosta tapahtuu koko ajan. Ja mihin suuntaan! Juhannuksena huomasin kuuntelevani autossa Kirkan Parhaat -levyä, jonka olin saanut kavereilta lahjaksi joskus alle kaksikymppisenä. Se oli silloin hauska vitsi, vaikka siitä ei olekaan niin kauan aikaa. Käykö kaikille musiikinrakastajalille niin jossain vaiheessa että hyväksytään se Toto?
Toisaalta se muutos on merkki kuitenkin musamaun laajentumisesta ja on mahtavaa kun entinen indiepoppari löytää Chicks on Speedin tai Beethovenin kautta uusia mahtavia maailmoja. Varmasti jokainen käy läpi samat jutut. Vaikka vanhenemisen merkit ovat ilmassa on myös sille onneksi vastareaktio: olen ehkä viimein löytämässä punk musiikin. Nevermind the Bollocks on jyllännyt korvissa toisinaan. Endstandiakin löytyy, Idlewildia. Punk ei ole oikein koskaan sanonut minulle mitään. Nyt se puhuttelee. Taantumistakin on tapahtunut. Panic! at the disco kuulostaa hyvältä. Angstirokkiakin ollaan sitten opittu kuuntelemaan objektiivisesti.
Toisaalta. Musiikki on kuitenkin aina vaan musiikkia. Näköjään kaikki yhteiskunnan pahuus on minutkin näemmä syövyttänyt niin syvältä sisältä että kannatan musiikin hierarkiaa. Niinpä, mihin sitä muuten uskoisi.